Teatteri on satua, se on ruumiillistunut sadunhohtoinen veri, ihmisen kuvan lihallinen tarina, jolle ruumiinkulttuuri on antanut oman äänen ja oman sanan, ja mittavan joukon erilaisia merkityksiä.
Ottaessaan vastaan Nobelin kirjallisuudenpalkinnon kirjailija Harold Pinter sanoi puheessaan: –Todellisen ja epätodellisen välillä ei ole selkeää eroa, kuten ei toden ja epätodenkaan välillä. Yksittäinen asia ei välttämättä ole tosi tai epätosi, se voi olla sekä totta että epätotta.
-Uskon että ajatus pitää yhä paikkansa ja soveltuu edelleen taiteen avulla tapahtuvaan maailman hahmottamiseen. Kirjailijana siis seison ajatuksen takana mutta kansalaisena en voi. Kansalaisena minun on kysyttävä: mikä on totta, mikä valhetta?
-Draaman totuus on aina saavuttamattomissa. Sitä ei koskaan täysin tavoita, vaikka sitä on pakko jatkuvasti etsiä. Tuo etsintä on selvästikin koko asian käyttövoima. Etsiminen itsessään on tavoite. Useimmiten totuuteen kompastuu pimeässä, törmää siihen tai näkee vain vilaukselta muodon tai hahmon, joka näyttää vastaavan totuutta, usein tajuamatta, että näin on tapahtunut. Mutta perimmäinen totuus on, ettei draamataiteessa voi koskaan löytää yhtä totuutta. Totuuksia on monia. Ne uhmaavat toisiaan, kimpoavat toisistaan, heijastavat toisiaan, hyljeksivät toisiaan, kiusaavat toisiaan, ovat sokeita toisilleen. Joskus tuntee, että jonkin hetken totuus on hallussa, sitten se lipsahtaa käsistä ja katoaa.
Kirjailijana Harold Pinter katsoi kauas nenäänsä pidemmälle, mutta ajatteli lähelle. Eurooppaan vyörynyt tilanne ja Pinterin ajattelu sekä kaukokatseisuus ovat nostaneet päivänpolttavat kysymykset ajankohtaiseksi nyt Suomessakin. Pinterin tavoin kansalaisina meidän tulisi ymmärtää kysyä, mikä on totta, mikä valhetta. Sotiko USA turhaan Irakissa vuosia? Valehteliko se vetäessään joukkonsa Irakista ja väittämällä luoneensa rauhan maahan? Eikö Suomesta Irakiin tyrkyttämä poliisi-, syyttäjälaitos- ja tuomiolaitosmalli olekaan hyvä, eikö se käypäinen. Ei, vaikka niin meille uskotellaan? Onko Suomen toinen ja kolmas valtiomahti – tuomiovalta ja toimeenpanovalta, epätotta? Eikö Suomen oikeusjärjestelmä edustakaan oikeutta? Jos ei, minkälaisen todellisuuden ympäröimänä me suomalaiset elämme?
Juhlapuhettaan Pinter jatkoi sanoen: -Kuten jokainen täällä tietää Irakin sota oikeutettiin Saddam Husseinin väitetyillä joukkotuhoaseilla, joista jotkut voitaisiin laukaista kolmessa vartissa kylvämään kauhistuttavaa tuhoa. Meille vakuutettiin tämän olevan totta. Se ei ollut totta. Meille kerrottiin Irakilla olleen suhteet al-Qaidaan ja osavastuu syyskuun yhdennentoista päivän hirmutöistä New Yorkissa. Meille vakuutettiin tämän olevan totta. Se ei ollut totta. Meille kerrottiin, että Irak uhkasi maailman turvallisuutta. Meille vakuutettiin tämän olevan totta. Se ei ollut totta.
-Totuus on jotain kokonaan muuta. Totuus liittyy siihen, miten Yhdysvallat ymmärtää asemansa maailmassa, ja kuinka se mielii asemaansa käyttää.
Totuus…
Totuus on todellisuutemme kuvan ja sanan ristiriita; irakilaiset sotaa pakenevat saapuvat maasta, johon USA aseellisesti on luonut rauhan. Vai onko sittenkin niin, että rauha onkin valhetta? Että rauha on epätotta? Onko meille valehdeltu vai valehtelevatko tulijat väittäessään pakenevansa sotaa? Päätelmänä totuus on siis epätosi.
Suomessa meille esitetään kuva ihmiskauppiaiden ja salakuljettajien Suomeen järjestämästä irakilaisperheestä. Suomen laki kieltää ihmiskaupan. Kuvassa irakilaisperhe leikkii heille ventovieraiden ja heille entuudestaan tuntemattomien ihmisten kanssa yhtä suurta leikkiä. Onko maailma teatteria? On, mutta teatteri ei välttämättä ole koko maailma. Se voi myös olla yhden pienen ihmisen kokoinen. Mutta irakilaisperhe kykenee toisella puolella maailmaa siihen, mihin he eivät omiensa luona omassa maassaan kyenneet, siihen mihin he eivät omalla kielellään omien sukulaistensa ja rakkaittensa parissa kyenneet yhdessä, mihin he eivät kaltaistensa parissa taitaneet. Kuva on merkityksiä, täynnä täynnä merkillisiä merkityksiä; merkillisten merkitysten merkillisyyksiä… Kysymyksiä.
Teatteri on satua – teatteri on todenmukaista satua todellisuudesta, näkyvä kuvitelma tästä arkisesta arjestamme, jossa paha monasti saa palkkansa. (Omituinen ajatus, todellisuudessamme pahantekijä palkitaan jäätelöllä tai rahapalkalla, vaikka järjen mukaan pahaa palkitsemisen sijasta pitäisi rangaistusta. Uskomuksemme nykytodellisuudestamme on siis utopia.)
Mutta aikanaan teatteri päättyy ja esirippu sulkeutuu. Katsoja poistuu teatterista mukanaan tarinan tapahtumat käänteineen. Samoin on reaaliteatterin laita, se on teatteria; kuviteltua illuusiota todellisuudesta, jossa höyhenmäisin siiveniskuin näyttämön halki leijailevat enkelit nauravat iloisesti jumalille, jotka taivaasta laskeutuessaan saapuvat muuttamaan tapahtumien suuntaa ja antamaan tapahtumille niiden tarvitseman narratiivisen jännitteen. Näytelmä, jossa isot ja vihreät tultasyöksevät taruolennot luovat hetken illuusion ja vievät sen mennessään verhon taakse. Illuusio, jonka mahtipontisuus, henkeäsalpaava vaikuttavuus riippuu rahoituksen määrästä, tuottajan kekseliäisyydestä hoitaa esitykselle rahoitus.
Mutta tasavertaisuuden nimissä on kysymyksenasettelu keikautettava nyt ylösalaisin ja kokonaan päälaelleen. Auttamista on tarkasteltava käsitteenä. On ajateltava auttamista ja katsottava sitä humaanisen liturgian tulokulmasta. Sitä on tasavertaisuus, yhdenvertaisuus, jonka nimissä tarkastelun kohteeksi on otettava humanitaarisen avun sisältömerkitys j0ka on tutkimuksella ammennettava tyhjäksi. Humanitaarisuus on sekin avattava käsitteenä, sisältönä ja sanan etymologisessa merkityksenannossa. Tämä kaikki analyyttisen tasapuolisuuden säilyttämiseksi. Ja humanismi, sekin on kaivettava tyhjäksi ammolleen kuin tarvitsevan suu. Ja hädänalaisuus. Ja auttaminen, ja näiden kahden keskinäinen suhde. Kaikki auki.
Inhimillinen hädän pakottamana tarkasteluun on otettava koko länsimainen ihmiskäsitys, maailmankuva. Auttaminen on pantava mikroskoopin alle tasavertaisuuden nimissä, jottei argumentiksi muodostu tulema, että totuus on vain oman todellisuutemme halpa valhekuva. Kuvitella. Reaaliteatteri tekstuureineen yhtenä siihen sekoittuneena.
Kyllä-kyllä-kyllä. Kernaasti niin, mainittujen seikkojen ääreen olisi syytä istua ja paneutua. Ja varmasti istuttaisiin jos se olisi ajankohtaista.