PUTOUS SUOMEEN!
Minulta pyydettiin vankila-aiheinen blogikirjoitus aiheesta: ”Elämä suljetun laitoksen jälkeen, minkälaista se on, miltä maailma näyttää, entä Suomi, miltä Suomi näyttää vuosien jälkeen?”
Tyypillisiä kysymyksiä hiljattain ääriolosuhteista vapautuneelle. Vaan annas olla, rasismisensuuri iski! Suomessa ei saa puhua pakolaisista, ei saa sanoa sitä, ei tätä… ei saa…
Tätä Suomessa ei saa sanoa ääneen.
Minkälaiseen Suomeen putosin elettyäni lähes viisitoista vuotta ilmatiiviissä tilassa pullotettuna tilaan. johon ei äänet kuulu, ei uutiset kanna eikä elämä kuulu.
Mainostelevisiossa pyöri taannoin Putous, taisi olla ohjelman seitsemäs tuotantokausi., suora teeveelähetys lauantain primetimeen Helsingin Pasilan Pöllölaaksosta Mainostelevision studiolta.
Ohjelman perusideana on, että näyttelijät luovat hullunkurisia hahmoja katsojille. Katsojat voivat äänestää hahmoista hauskimman, hullunkurisimman tai naurettavimman voittajaksi.
Putous suomikuvaan
Putouksen kehityskaari kiertyy munamiehestä nopeasti kyhättyihin pikahahmoihin, ja niille annettaviin tehtävänantoihin punaisine irtoneniin, roikkuvine pöksyineen androkyyniolioihin.
Kun itse astuin haistelemaan siviilin saastuneita tuulia suljetusta laitoksesta nykytrendikkäästi porrastetusti avolaitokseen vuonna 2014, oli asetelma toinen. Katseltuani vuoden ympärilleni, tajusin että yhteiskunnassa, johon astuin, kyynärpäätaktiikka oli korkein jaloin ja selviytymisen muoto, ja ellen voisi luonnehtia jopa yhteiskunnan odottama tapa.
Ja kun katsoin työttömyystilastoja, kaksisataakuusikymmentä tuhatta, jo nopea silmäys riitti luomaan käsityksen, miksi katukuvassa vastaan vyörysi vain pahoinvoivia, flegmaattiseen apatiaan vajonneita ilmeitä. Katukuva on mittari yhteiskunnan tilasta.
Ja kun itse putosin kadulle ja tilastoon, kysyin itseltäni: voiko kymmenen vuotta mädättää kokonaisen kansakunnan umpimullaksi; muutama kvartaalijakso, riittääkö se murtamaan kokonaisen kansakunnan hyvinvoinnin synkkään näköalattomuuteen ja apatiaan?
Minä pudota mätkähdin kirpputorille keskelle monokansan bisnestä samaan aikaan, kun maamme hallitus puuhasteli salassa keskustalaisen pääministeri Juha Sipilän johdolla uutta hallintarekisterilakia rikkaille. Pudotus Suomeen. Mutta pahimmissa painajaisissani en osannut edes arvata, mitä tuo ilkikurinen tulevaisuus vielä selkänsä takana minulta pidätteli.
Siis kun katson nyt… työttömät: 450 000, pitkäaikaistyöttömät: 150 000, hallituksen loputtomat leikkauslistat heikompiosaisilta, pakolaisten vyöry Suomeen ja Euroopan yli miljoona tulijaa, pommiattentaatit, armeija Belgian keskustan kaduilla, uhkakuvat… ja kaiken yllä leijumassa kykenemättömien päättäjien neuvottomuus, merkityksettömät sanat ja ontto liturgia taitamattomuudessa tehdä yksinkertaisia päätöksiä ’kyllä’ tai ’ei’. Dublinin- ja Schengen-sopimusten naurettavuus.
Pudotus Suomeen on kuin Putous Suomessa; hahmoja, rooleja, mitään vakavasti otettavaa.
Ja samaan aikaan kaiken kurjuuden ylistyslaulun keskellä huutaa keskustalainen
pääministeri-insinööri omakotitaloja pakolaisille maailman lehdistössä. Röyhkein, härskein ja ylimielisin teko, jota suomalaisessa politiikassa kuluneiden viidenkymmenen vuoden aikana muistan kuulleeni.
Ja tilastot, raiskausluvut ja poliisin pimeään kaikuva avunhuuto, jolle pakolaiset nauravat räkäisesti mustaa partaansa. Villasukka-armeijat, sen tohisevat kukkahattutädit vaahtoavine leukaperineen odotusarvoinaan… hmmm, mitä lie sitten kohdalleen osuvaksi toivovat.
Pudotus Suomeen – pudotus syvään lakoniseen typeryyteen, joka alati muistuttaa meitä siitä, että se mikä vielä joskus saavutettuna oli, on enää hauras tuuleen haihtunut kuvitelma jostakin menneestä, ja että se, mikä oli, ei koskaan palaa. Vain neljätoista vuotta, ei enempää.
Mutta koska vankeinhoito seisoo kanssani samalla tavoin uuden edessä vastassaan pakollinen kielikylpy kulttuurieroineen ja törmäyspintoineen, ei vankilaan paluu tunnu vaihtoehtona järkevältä. Ei, vaikka vankilassa voisin laskostaa kulmani kokoon ja oikaista koipeni suoraksi, voisin antaa kaiken olla ja palata loisimaan veronmaksajien ansioilla. Mutta kun vastaanottokeskukset seuraavassa vaiheessa purkautuvat takaisin lähtömaihinsa, osa vankiloihin ja muihin äärilaitoksiin, osan kadotessa kuin puhallettuna vain murto-osan sulaessa osaksi suomalaista yhteiskunta, on selvää, että pulloon on pantava korkki päälle. Tällöin valmiiksi maksimaalisen kurjat olosuhteet muuttuvat lopullisesti sietämättömäksi.
Ja vaikka ajatus itsensä mankeloinnista siistiksi nipuksi takaisin liinavaatekaapin hyllylle on houkutteleva ja vallitsevassa yhteiskunnallisessa tilanteessa voisi sanoa jopa viisas, ei se silti houkuta. Olkoon vain, että tällaisessa yhteiskunnallisessa tilanteessa jokainen järkevä ihminen käärisi kulmansa ja antaisi olla, heittäisi kyljelleen ja tyytyisi napsauttamaan kaukosäätimellä virran sähkötapettiin ja antaisi Putouksen tulvia täyttämään pikkuruinen yksiö, sen jokainen neliö. Ja kysyisi: ”Putoaako?”, ei tämäkään ajatus jaksa houkuttaa. Näin on maailma muuttunut.
Putoaako?