Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlat on juhlittu, ja puvut ja kampaukset julkisesti arvosteltu. On lähetelty tekstiviestejä ja toreilla marssittu alpakoitten, hakaristiväännösten, maihareitten ja tuttien kera.
Juhlapäivänä maamme hallituksen ihmiset huusivat vasemmalle ”yhdessä eteenpäin”, ja samaan aikaan oikealle: ”Leikataan, korotetaan, kuristetaan lisää”. Miltä satavuotias Suomi näyttää tänään? Itsenäinen, turvallinen Suomi?
Kaduilla matelevat leipäjonot, lääkärit laskemassa potilaan taloudellista tilaa määrittääkseen potilaan sairaudenhoidon mahdollisuudet, syrjäytyneiden nuorten määrä ja näköalattomuus, työttömien armeijan karenssikyykytys, koulutusleikkaukset, kaavaillut tieverot, nurkan takana odottavat veronkorotukset…
(Vero)parasiittien veroparatiisit, Terrafamet ja sukulaisvatuloinnit, optiot pöydänaluskapioineen, maahantunkeutujien miljardihyysäys, sopeutumiseläkkeet kotimaisille vaihtoehdoille, vale- ja agitaattorimediat, palavat lippuroviot Helsingin Lauttasaaressa, tietoinen ja tahallinen kansalaisten eriarvoistaminen yhteiskunnassa…
Mihin pitäisi uskoa? Hallitukseen, Sipilään? Donald Trumpiin vai suureen johtajaan Kim Jong-uniin, jumalaan vai sosiaalitoimen tätiin, allahiin – Helsinkiin vuonna 2020 rakennettavaksi kaavaillun suurmoskeijan satuhahmoon, joka kristinuskon tavoin saatanallista pahaa, sotia ja tappamista kylvämällä kaataa ihmisiä tantereeseen ihonväriin, kokoon, kieleen tai kulttuuriin katsomatta. Niin kuin kaikki uskonpelleilyt tekevät.
Suomi eilen, Suomi tänään
Miltä näyttää huominen? Mikä voisi huomenna olla toisin?
Viime tiistaina ruokakaupassa sattunut episodi kertokoon palasen satavuotiaasta Suomesta. Tapahtui nimittäin niin, että rouva kaupasta tullessaan tömäytti kiukkuisena ruokakassit keskelle keittiön lattiaa ja aloitti melkoisen tuohtuneena:
-Arvaa mitä tapahtu! Kaupassa, kun olin ostanut safkat ja työnsin ostoskärryä Alkoon hakeakseni yhden viinipullon, niin siinä yks niistä kaupassa roikkuvista ulkomaalaisista tuli selittää mulle, et sina kaunis naine, voiko ma auttaa sua, voiko ma kantaa su kassin. Mä sanoin sille ihan nätisti, mut tiukasti, että ei kiitos, mene pois siitä. Niin ei, se seuras mua Alkon puolelle ja jankutti samaa. Yht’kkiä se viinakaupan myyjä huusi mulle, et varo, se laitto käden sun taskuun! Siinä taskussa mä yleensä pidän pankkikorttikoteloo. Mä sain hillittömät kilarit ja huusin sille, et häivy ny vittuun siitä, et painu nyt… Sanoin, et jos en ois jättäny puhelinta himaan, mä soittaisin poliisit! Ensin se meni ihan vaikeeks. sit se alko selittää jotain et mita sa huutaa mulle, ma auttaa sinua.
Minun oli rauhoiteltava rouvaa hetki.
-Ei siinä mitään, taskuvarkaitahan on kaikkialla, jatkoi rouva kiihtyneenä, -mut ku tää vaan jatko ja jatko vaikka sanoin selkeesti EI! Ku näitten kulttuuri ei käsitä eikä siedä sitä, että nainen kieltää. Se on ongelma! Kassalla se myyjä vielä sano, et tää on ihan yleistä täällä, mut ei ne voi tehdä mitään, ei ne voi tehdä mitään.
Tältä näyttää satavuotias Suomi tänään, eikä huomenna mikään ole toisin. Rikastuttajia tai rakastuttajia, köyhdyttäjiä taikka mitä lie, tämä pieni episodi toimikoon pienenä esimerkkinä maamme tilasta ja tolasta juuri tässä ja juuri nyt.
Tämä pikkuriikkinen palanen tapahtui ihka tavallisena tiistaipäivänä ihka tavallisessa ruokakaupassa Raaseporissa samaan aikaan, kun poliisi istuu ruudun ääressä hiertämässä hanuriaan ruvelle metsästämässä seitekymppisten mummojen vihapuhepäivityksiä saattaakseen suuret rikoksentekijät oikeuden eteen vastaamaan rikoksista ihmisyyttä vastaan.
Lakki päähän ja näkemiin. Viimeinen sammuttakoon valot.